27. joulukuuta 2012

Uusi vuosi lähestyy

Joulu vietetty ja vuosi 2012 lähenee loppuaan. Blogi on ollut hiljaiselolla, mutta eipä ole tullut luettuakaan. Marras- ja joulukuun vaihteessa luin Salla Simukan kirjan Toisaalla. Kyseinen kirja ei oikein vaikuttanut. Se selitti edeltäjänsä tapahtumia, mutta koko tarinasta olisi varmasti voinut rakentaa kiehtovammankin. Kirjaa vaivasi sen lyhyys ja liian aikaisin paljastunut totuus.

Lisäksi luin David Nichollsin kirjan Kaikki peliin. Tämä kirja oli hauska ja mukavan erilainen verrattuna kirjoihin joita yleensä luen. Kirjan päähenkilöön oli helppo samaistua ja kaikki hänen epäonnistumisensa herättivät lukijassa myötätuntoa. Elämä ei aina ole niin helppoa kuin mitä voisi luulla. Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka katsoin. Elokuvassa oli muutamia poikkeavia yksityiskohtia, mutta se oli kirjan tavoin viihdyttävä ja plussaa tulee pääosaa näytelleestä James McAvoysta, joka on aivan ihana.

Joulupukin mukana tuli tänä vuonna kaksi uutta kirjaa. Tällä hetkellä luen Moira Youngin kirjaa Blood Red Road. Tästä kirjasta on tulossa myös suomennos (Julma maa) ensi huhtikuussa. Toinen lahja oli Christopher Paolinin kirja Perillinen. Ennen kuin tartun Paolinin kirjaan, on minun tosin luettava aikaisemmat sarjan osat, koska olen lukenut niistä vain ensimmäisen kokonaan. 

Ensi vuonna onkin taas tulossa monia odotettuja kirjoja sekä englanniksi että suomeksi. Ja moni niistä on tulossa jo alkuvuodesta. Alla on jatko-osia joita itse odotan innolla. Tuleva vuosi näyttää, mitä uusia tuttavuuksia löytyy. Mitä kirjoja te odotatte?

- Veronica Rossi - Through the Ever Night (tammikuu 2013, suom. toukokuu 2013)
- Beth Revis - Shades of Earth (tammikuu 2013)
- Becca Fitzpatrick - Loppusoitto (helmikuu 2013)
- Lauren Oliver - Requiem (maaliskuu 2013)
- Cassandra Clare - Clockwork Princess (maaliskuu 2013)
- Kiersten White - Loputtomasti (huhtikuu 2013)
- Ally Condie - Perillä (toukokuu 2013)
- Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Konejumalat (toukokuu 2013)

18. marraskuuta 2012

Laini Taylor - Karou, savun tytär


Tähän kirjaan kiinnitin huomioni jo kirjakaupassa, mutta oli sen verran hintava, että päätin etsiä kirjastosta. Kirja oli paksuudestaaan huolimatta melko nopealukuinen. Tarina oli mielenkiintoinen ja siinä oli omat juttunsa, jotka erottavat sen muista samantyyppisistä kirjoista. Ja jatkoakin pitäisi olla tulossa.
Karou opiskelee Prahan taidekoulussa ja hengaa kahviloissa kuten kuka tahansa nuori. Mutta Karou ei ole tavallinen tyttö. Hän osaa puhua kahtakymmentä kieltä ja on loistava piirtäjä, jonka luonnoslehtiöt ovat täynnä hirviöiden kuvia.
     Muut eivät tiedä, että kimeerit ovat oikeasti Karoun ystäviä: Issa, joka on käärme vyötäisistä alaspäin ja nainen vyötäisistä ylöspäin; Yasri, jolla on papukaijan nokka ja ihmisen silmät. Ja Brimstone, oinaansarvinen toivomuskauppias, jonka salaperäinen firma on Karoun koti. Ihmeellistä kyllä, ihmiset näyttävät kimeerien silmissä vajavaisilta, sillä tavallinen keho ilman muilta lajeilta lainattuja ominaisuuksia on heidän mielestään hukattu mahdollisuus.
     Karou auttaa Brimstonea ja käy salaisilla matkoilla ympäri maailmaa. Yhdellä näistä matkoista Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan tarkoitus on surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti.
Laini Taylor on luonut hyvät asetelmat tarinalleen sijoittamalla sen muualle kuin Yhdysvaltoihin ja tuomalla mukaan uudenlaisia olentoja: kimeerejä. Kimeerit ovat mielenkiintoisia, mutta minun oli vaikea kuvitella niitä päässäni. Ja tästä kirjasta tuskin tulee elokuvaversiota ihan heti, koska uskottavien kimeerien luonti voi olla haastavaa. Kimeerien lisäksi mukana on enkeleitä sekä kokonaan toinen maailma.

Kimeerien ja enkelien vastakkainasettelu on kiehtova ja onnistunut. Lukijan on vaikea päättää kummalla puolella itse olisi, koska molemmilla lajeilla on hyvät ja huonot puolensa. Kumpikaan lajeista ei siis selkeästi ole hyvän ja oikean asian puolella.

Rakkaustarina jää melko kevyeksi eikä se saa lukijaa haukkomaan henkeänsä. Piristävää on kuitenkin se, että rakkauden takana on hieman erilaiset taustat ja kirjan loppupuolella paljastuu, missä Karoun ja Akivan välisen rakkauden juuret ovat. Karoun ja Akivan yhteinen menneisyys on melko ennalta-arvattava, kun sinne asti päästään.

Karoun kimeeriperheen kohtalo jää ehkä hieman avoimeksi eikä tässä kirjassa lopulta mennä toiseen maailmaan heitä kunnolla etsimään. Kirja kuitenkin loppuu kyseisen matkan alkuun, joten ehkä seuraavassa kirjassa selviää enemmän. Jatko-osa on ilmeisesti ilmestynyt hiljattaina englanniksi, joten suomennosta on odoteltava vielä. Pohjimmiltaan Karou, savun tytär oli oikein mukava luettava.

Lukunäyte, s. 20
     Karou kohautti harteitaan, sitaisi tukkansa harottavaksi nutturaksi ja työnsi siveltimen sen läpi, jotta se pysyisi niskassa. Hänen tukkansa todellakin kasvoi päänahasta kirkkaan ultramariininsinisenä kuin juuri tuubista puristettu maali, mutta hän kertoi siitä aina vinosti hymyillen, aivan kuin olisi suoltanut päättömyyksiä.

Laini Taylor - Karou, savun tytär (alkup. Daughter of Smoke and Bone, 2011), 538 sivua, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2012 

10. marraskuuta 2012

Salla Simukka - Jäljellä


Vaihteeksi kotimaista kirjallisuutta. Muista blogeista olen bongannut Simukan Jäljellä-kirjan muutamaan otteeseen ja kansikuvakin oli niin hieno, että piti tämäkin ottaa luettavaksi. Kirjan ideakin vaikutti hyvältä ja mielenkiintoiselta. Ei kuitenkaan voittanut minua puolelleen, ainakaan täysin.
Emmi Aalto on 15-vuotias tyttö, josta tuntuu, ettei hän ole mitään. Koulusa hän ei ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, vaan on yhä pelkkä Potentiaali. Kotona perhe ei tunnu huomaavan häntä. Ystäviä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Emmi päättää karata, jotta hänestä tulisi edes tyttö, joka katosi. Mutta kun hän palaa karkumatkaltaan, kotona ei ole ketään. Eikä naapuritaloissa. Eikä koko kaupungissa. Kaikki ihmiset ovat kadonneet, vai ovatko?

Jäljellä on tarina lähitulevaisuuden maailmasta, jossa tavallisuus ei ole mitään. Se on myös mysteeri, joka vyöryttää Emmin eteen suuria kysymyksiä. Mitä on tapahtunut? Kehen voi luottaa? Kuka on ystävä? Uskaltaako rakastua? Kuka lähettelee satuviittauksia ja mitä niillä yritetään sanoa? Jäljellä kertoo yksinäisyydestä, joka on mahdollista murtaa, ja rohkeudesta, joka löytyy pinnan alta. 
Tarina alkaa mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Ajatus muiden ihmisten yhtäkkisestä katoamisesta on kutkuttava. Tapahtumat etenevät kuitenkin aika nopeasti, joten kokonaisuutena kirja on melko lyhyt. Joitain asioita olisi voinut ehkä kuvailla vielä hieman tarkemmin, mutta toisaalta tekstiä ei ole venytetty myöskään turhaan. 

Tarinan edetessä lukijalle esitetään muutamia selityksiä liittyen ihmisten katoamiseen, mutta niille ei saada varmuutta mistään. Loppupuolella voi jo aavistella, että ratkaisu tulee jäämään pimentoon, koska sivut alkavat loppua. Kirja loppuukin hieman ärsyttävästi, kun mikään ei lopulta selviä ja kaikki jää keskeneräiseksi. Hyvin alkanut tarina lässähtää lopulta totaalisesti.

Jäljellä-kirjalle on olemassa pari Toisaalla, jonka pitäisi ilmeisesti selittää aukkokohtia ja tarjota toisenlainen näkökulma tapahtumiin. Kirjojen pituudet huomioiden, en voi ymmärtää miksei tarinoita ole sidottu yhteen kirjaan. Sen verran jäi tarinan keskeneräisyys häiritsemään, että Toisaalla meni varaukseen.

Lukunäyte, s. 46
Emmin teki mieli huutaa ja karjua. Hänen teki mieli paiskata pyöränsä koskeen. Hänen teki mieli seurata pyörän perässä. Hän avasi suunsa kiljuakseen vihansa ja turhautumisensa ulos, mutta ei saanut aikaiseksi pihahdustakaan.

Salla Simukka - Jäljellä, 221 sivua, Tammi 2012

7. marraskuuta 2012

Tessa Gratton - Verenvahti


Tessa Grattonin Verenvahti on itsenäinen jatko-osa hänen aiemmin kirjoittamalleen Veritaialle. Pääosassa ovat siis eri henkilöt, vaikka ensimmäisen kirjan henkilöt vilahtavat mukana ja osalla heistä on hieman isompi merkitys tarinalle. Verenvahti oli kaikinpuolin hieman kevyempi kuin Grattonin ensimmäinen kirja. Vaikka tässäkin mennään vaarallisille vesille.
Veritaiat ovat Mab Prowdille toinen luonto: väkevät taiat, joilla voisi hallita koko maailmaa - valtava voima, jota olisi helppo käyttää väärin. Mabin äiti teki niin. Mab itse haluaa vain pitää taian elävänä ja vartioida sen salaisuuksia, purkaa kirouksia ja puhdistaa.
     Eräänä aamuna Mab tapaa Willin, joka yrittää karkottaa omia henkilökohtaisia aaveitaan. Ja äkkiä valloillaan ovat vaaralliset voimat - voimat, joista kukaan ei kertonut Mabille.
Tässäkin kirjassa kerronta tapahtuu Mabin ja Willin näkökulmasta, ja mukana on myös pätkiä Evien kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje valottaa hieman tiettyjen henkilöiden elämää ja paljastaa lopulta myös jotain eräästä kirouksesta, jonka kanssa Mab ja Will painivat. 

Juoni on loppujen lopuksi aika samantyyppinen kuin Veritaiassa, mutta tässä kirjassa ei jouduta niin syvälle vaikeuksiin. Myös Mabin ja Willin suhde jää kevyemmäksi, mutta se on toisaalta ihan mukavaa luettavaa. Mabiin en pääsee kunnolla sisälle ja hän jääkin hieman etäisemmäksi hahmoksi. Will taas on onnistunut henkilöhahmo ja häneen on helppo samaistua. 

Lukunäyte, s. 6
Viimeinen asia, minkä Diakoni minulle sanoi, ennen kuin hänen ruumiinsa muuttui tuhanneksi violetiksi kukaksi, oli: "Tuhoa nämä ruusut."
     Seisoin niiden edessä aamun sarastaessa. Takanani nouseva aurinko sai punaiset terälehdet leimuamaan, ja minä kohotin veitseni.

Tessa Gratton - Verenvahti (alkup. The Blood Keeper, 2012), 387 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Tessa Gratton - Veritaika


Yritin lukea Veritaian jo viime talvena, mutta silloin en oikein syttynyt kirjalle ja se jäi kesken. Nyt luin kuitenkin Grattonin toisen kirjan, jonka jälkeen päätin palata taas tämän pariin. Vaikka en oikeastaan vieläkään osaa innostua näistä kirjoista, sain ne kuitenkin luettua. Ja ihan mukiinmeneviähän nämä ovat.
Silla Kennicottin isä oli maailman lempein mies. Hän ei mitenkään ole voinut ampua äitiä ja sittn itseään. Ei mitenkään. Mutta kaikki muut uskovat niin, jopa Sillan veli Reese.
     Kaikki muuttuu, kun joku lähettää Sillalle merkillisen muistikirjan täynnä rönsyileviä kaavioita, riimuja ja viisikantoja. Naapuriin muuttaa Nicholas, jonka suudelmat ovat silkkaa sähköä. Sitten vanhempien hautakiveen ilmestyy punaisia merkkejä.
    Kun nuoret alkavat selvittää totuutta, he huomaavat joutuneensa pelottavien voimien pyörteeseen, jossa kukaan ei ole turvassa eikä keneenkään voi luottaa. Vielä pelottavampaa on löytää samat voimat omasta mielestään. On vain annettava vaiston viedä - ja veren ohjata.
Tarinaa kerrotaan sekä Sillan että Nickin näkökulmista ja väliin on mahdutettu myös Josephine Darlyn päiväkirjamerkintöjä menneisyydestä. Päiväkirjamerkinnät avaavat lukijalle hieman veren voimaan ja taikuuteen liittyviä seikkoja. Taikuushan on ihan mielenkiintoista ja sopii hyvin tarinaan, mutta ainakin minulla nousee karvat pystyyn viiltelystä, jota kirjassa on. Eka lukukerta jäi luultavasti tämän takia kesken.

Juoni on pohjimmiltaan onnistunut. Gratton saa harhautettua lukijaa loppupuolella, jolloin sitä alkaa epäilemään vääriä henkilöitä. Tosin minua ei harhautettu niin helposti, koska luin toisen kirjan ennen tätä ensimmäistä. Vaikka kirjoissa onkin eri päähenkilöt, liittyvät tapahtumat jonkin verran yhteen. 

Periaatteessa Veritaika on ihan hyvä kirja ja siinä on vähän jotain uuttakin. Mutta silti kirja lukeutuu siihen valtavirtaan, joka on Twilight-kirjojen myötä syntynyt. Tämäntyyppiset rakkaustarinat menestyvät hyvin, mutta kyllä se rupeaa jo hieman kyllästyttämään ennalta-arvattavuudessaan. Enkä nyt syytä tästä ainoastaan Grattonin kirjaa.

Lukunäyte, s. 8
On mahdotonta tietää, kuka todella on, ennen kuin viettää aikaa yksinään hautausmaalla.
     Hautakivi tuntui kylmältä selkääni vasten. Se painoi ohutta teepaitaa vasten hiestä noruvaa ihoa. Hämärä oli puhdistanut hautausmaan varjoista ja langettanut sen ylle eräänlaisen välitilan: ei ollut sen enempää päivä kuin yö, vaan harmaa, murheellinen hetki. Istuin jalat ristissä ja kirja sylissäni. Allani villinä rehottava ruohikko kätki vanhempieni viimeisen leposijan.

Tessa Gratton - Veritaika (alkup.Blood Magic, 2011), 370 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2011

29. lokakuuta 2012

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää


Olen ollut jo pitkään tietoinen Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää -kirjasta, mutta aina tuli jätettyä kyseinen teos kirjastoon. Sain syyskuussa Nafisanilta (Yöpöydän kirjat) Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jossa minut haastettiin lukemaan kyseinen kirja. Joten päätin sitten lopulta tarttua tähänkin kirjaan, ja hyvä niin.

Samantha Kingstonilla menee elämässään hyvin: hän on nätti, hänellä on huippupoikaystävä ja hän kuuluu koulun parhaisiin piireihin. Yhtenä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu hetkessä ja hyvin alkanut päivä jää Samin viimeiseksi. Sam kuitenkin herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä viimeistä päiväänsä uudelleen. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka muuttavat Samia ja hänen läheistensä tulevaisuutta. 

Kuin viimeistä päivää on vakuuttava kasvutarina, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirja oli alusta loppuun mukavaa luettavaa ja Samiin oli helppo samaistua. Tarinassa oli yllätyksiä, mutta joitain asioita pystyi myös arvaamaan etukäteen. Muutamat Samin ystävistä jäävät ehkä hieman etäisiksi, mutta enimmäkseen henkilöt on kuvattu hyvin ja niistä saa jonkinlaisen otteen.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan, koska siitä jäi päällisin puolin hyvä fiilis. Täytyy siis kiittää Nafisania haasteesta! Minä en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin, koska en keksi nyt mitään hyvää kirjaa luettavaksi. Tämä oli kuitenkin mukava haaste ja toivottavasti näitä nähdään jatkossakin.

Lukunäyte s. 74
Tiedän putoavani unessani, vaikka ei olekaan olemassa suuntia, seiniä, puolia tai kattoja vaan kaikkialla pelkkä kylmän ja pimeän tuntu. Minua pelottaa niin että voisin huutaa, mutta kun avaan suun, mitään ei tapahdu, ja mietin että jos vain putoaa ikuisesti eikä ikinä osu mihinkään, onko se silloin enää putoamista?

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää (alkup. Before I Fall, 2010), 412 sivua, suomentanut Tero Valkonen, WSOY 2010

17. lokakuuta 2012

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa


Lauren Oliverin dystooppinen Delirium-trilogia alkoi kirjalla Delirium - rakkaus on harhaa. Ensimmäinen kirja oli hyvä, mutta ei ehkä huippu. Toinen osa Pandemonium - rakkaus on kapinaa olikin aivan loistavaa jatkoa sarjalle. Kirja piti otteessaan ja siinä oli tavallisesta poikkeava kerronta, kun tarina eteni ristikkäin nykyhetken ja menneen kanssa.

Delirium päättyi siihen, kun Lena ja Alex olivat ylittämässä raja-aitaa ja pakenemassa Korpeen. Alex ei kuitenkaan päässyt yli, vaan Lena joutui jatkamaan matkaa yksin. Korvessa uusi Lena yrittää unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämnsä sekä Alexin. Lena keskittyy työhönsä vastarinnassa jättäen haaveet rakkaudesta sivummalle. Päällisin puolin Lena vaikuttaa järkkymättömältä, mutta hänen sisäinen maailmansa on sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia?

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, kirja on jaettu Silloin- ja Nyt-nimisiin kappaleisiin. Menneessä Lena asuu Korvessa uusien ihmisten kanssa ja totutellen uuteen elämäänsä. Siellä häntä ja muita koettelevat nälkä sekä taudit. Nykyhetkessä Lena on soluttautunut vihollisten joukkoon, mutta joutuu yllättäen kaapatuksi Julian-nimisen pojan kanssa. Yhdessä Lena ja Julian onnistuvat kuitenkin pakenemaan sieppaajiltaan, vain kuullakseen totuuden koko operaatiosta.

Lauren Oliver on onnistunut jatkamaan tarinaa hyvin, eikä loppua pystynyt arvamaan ennalta. Minulta ainakin loksahti leuka, kun sain viimeisen sivun luettua. Kolmannesta kirjasta voikin tulla varsin mielenkiintoinen ja on jännittävää nähdä mihin suuntaan henkilöt ajautuvat sekä kuinka vastarinnan lopulta käy. 

Lukunäyte, s. 8
     Vanha Lena olisi pelännyt kuollakseen rouva Fiersteinin kaltaista opettajaa, joka on vanha ja häijy ja muistuttaa sammakon ja pitbull-terrierin risteytystä. Hän on niitä ihmisiä, jotka saavat parantamisen tuntumaan turhalta - on mahdotonta kuvitella, että tuo ihminen pystyisi koskaan rakastamaan, vaikkei presodeeuria olisikaan.
     Mutta myös vanha Lena on kuollut.
     Hautasin hänet.
     Jätin hänet aidan taakse, savu- ja liekkimuurin taakse.

Lauren Oliver - Pandemonium - rakkaus on kapinaa (alkup. Pandemonium, 2012), 295 sivua, suomentanut Marja Helanen, WSOY 2012

Deborah Harkness - Lumottu


Törmäsin tähän kirjaan sattumalta kirjastossa ja kun takakannesta sai verran mielenkiintoisen kuvan, niin pitihän tämäkin lainata. Pitkästä aikaa tuli luettua ihan kunnon paksu kirja. Ja myönnän, että yhtenä yönä venähti nukkumaanmeno, kun oli pakko vaan lukea. 

Kirjan päähenkilö on nuori Diana Bishop, joka on arvostettu historiantutkija sekä tunnetun noitasuvun jälkeläinen. Diana ei suostu käyttämään voimiansa ja kieltäytyy olemasta noita. Hän tutkii alkemiaa puhtaasti tieteen keinoin, mutta löytäessään salaperäisen käsikirjoituksen, joutuu hän turvautumaan magiaan. Vahvoin loitsuin suojattu käsikirjoitus vetää puoleensa muitakin olentoja: noitia, demoneita ja vampyyrejä. Asiasta kiinnostuu myös perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmont, joka on 1500-vuotias vampyyri. Yhdessä Diana ja Matthew joutuvat pakenemaan vainoajiaan Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Alusta saakka on selvää millainen Matthew'n ja Dianan suhteesta kehittyy, mutta kirja ei ole kuitenkaan suoraan Twilight-kopio. Voisi sanoa, että Lumottu on vähän aikuisempaan makuun, kun mukaan on otettu mielenkiintoisia alkemian ja perinnöllisyyden juttuja. Silti henkilöissä on ärsyttävästi samoja piirteitä kuin Houkutuksessa. Etenkin Matthew muistuttaa liiaksi Edwardia. Mutta jos yhtäläisyyksiin ei takerru, niin kirjasta pystyy nauttimaan.

Kirjan alkupuoli vaikutti lupaavalta ja tarina eteni hyvin. Loppua kohden se tuntui kuitenkin menevän sekavammaksi ja pääasia näytti vähän unohtuvan. Loppu tuntui keskittyvän enemmän Matthew'n ja Dianan suhteesta aiheutuviin ongelmiin kuin käsikirjoitukseen. Kirja loppui kuitenkin sellaiseen kohtaan, että jatkoa olisi odotettavissa. Googlettelun jälkeen löysinkin tiedon, että sarjaan on toinen osa jo englanniksi. Yleisesti ottaen ihan hyvä kirja, joka hyytyi vähän loppua kohti.

Lukunäyte, s. 51
      Kirosin ja oli vähällä pudottaa toisen airon. Oxfordin kaupungin laituri oli lähellä. Oli houkutteleva ajatus, että voisin tehdä laittoman liikkeen ja soutaa joen poikki päästäkseni kumauttamaan vampyyrin komeaa päätä jollakin käteen osuvalla soutukapineella. Suunnitelmaa työstäessäni huomasin, että laiturilla seisoi hoikka nainen jolla oli maalin tahrimat haalarit. Hän poltti tupakkaa ja puhui matkapuhelimeen.
     Näkyä ei ollut helppo yhdistää Oxfordin kaupungin venevajaan.
     Nainen nosti päätään, ja hänen katseensa pisteli ihoani. Demoni. Hänen huulilleen nousi susimainen hymy, ja hän sanoi jotakin puhelimeen.

Deborah Harkness - Lumottu (alkup. A Discovery of Witches, 2011), 644 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2012

22. elokuuta 2012

Heinäkuu englanniksi

Hups, kesä meni jo. Kirjoja on tullut luettua, mutta blogiin asti en ole jaksanut niitä kommentoida. Heinäkuussa luin siis kaksi kirjaa englanniksi. Nämä tuli tilattua itselle, kun ei kirjastoon ollut mahdollista päästä kesän aikana. Esittelen kirjat vain lyhyesti, koska lukemisesta on jo aikaa.

Beth Revis - A Million Suns
A Million Suns on toinen osa Across the Universe -trilogiassa. Aikaa ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut noin kolme kuukautta. Elder (Seuraaja) on ottanut ohjat käsiinsä Godspeedin johtajana ja hän on vapauttanut ihmiset Phyduksesta. Kun ihmiset ovat saaneet tahtonsa takaisin, he alkavat myös epäillä Elderiä ja tämän toimintaa. Amy ja Elder seuraavat Orionin jättämiä vihjeitä ja saavat tietää mitä muuta aluksen matkasta on pidetty salassa.

Jälleen kerran täytyy kehua Revisiä. Jatko-osa on aivan yhtä hyvä ja jännittävä kuin edeltäjänsäkin. Godspeedillä tuntuu riittävän salaisuuksia ja on vaikeaa päättää kehen pitäisi luottaa. Loppupuolella eteen tulee kinkkinen kysymys siitä, mitä tulisi tehdä. Onkin mielenkiintoista nähdä mitä kolmannessa osassa tapahtuu. Saadaanko matka onnellisesti päätökseen vai onko se tuhoontuomittu?  

Lukunäyte, s. 55
I've seen her silent before, brooding. There have been times when we'd be talking and she'd suddenly drop from the conversation, retreat within herself for a few moments before returning to me. Before, I'd always thought it had something to do with me - that she'd remembered my betrayal, or I'd said something to trigger a memory of the past she could no longer have. Now I'm wondering if it's something else.
Beth Revis - A Million Suns, 386 sivua, Razorbill 2012

 Cassandra Clare - City of Lost Souls
City of Lost Souls on jo viides kirja The Mortal Instruments -sarjassa. Edellisen kirjan lopussa Jace katosi Sebastianin mukana ja nyt hänet on sidottu Lilithin taialla Sebastianiin. Vain muutamat varjometsästäjät uskovat hänen olevan pelastettavissa. Clary lähtee vaaraa uhmaten Jacen perään selvittäen samalla Sebastianin suunnitelman. Sillä aikaa muut etsivät keinoa katkaista Jacen ja Sebastianin välinen side tappamatta Jacea.

Kirjan alku vähän takkusi. En millään meinannut päästä vauhtiin ja lukeminen oli hidasta. Heti kun Clary erkani muista ja lähti Jacen perään, tuli tarinaankin vähän jännitystä. Vaikka en vieläkään ole niin innoissani sarjan jatkamisesta kuuteen kirjaan, oli tämä osa huomattavasti parempi kuin City of Fallen Angels. Mutta Sebastian pääsi jälleen karkuun, joten hänen perässään ollaan vielä seuraavassa kirjassa. Ja silloin saattaa edessä olla myös taistelu.

Lukunäyte, s. 145
He sighed and handed her one of the rings; it felt light but was soft as real gold. She worried for a moment that it wouldn't fit, but as soon as she slipped it onto her right index finger, it seemed to mold to the shape of her finger, until it sat perfectly in the space below her knuckle. She saw Simon glancing down at his right hand, and realized the same thing had happened to him.
 Cassandra Clare - City of Lost Souls, 553 sivua, Walker Books 2012

28. kesäkuuta 2012

Pari uutta kirjaa

Hyi, olen ollut ihan liian laiska bloggaaja. Teitä lukijoita on tullut monta lisää, vaikka minun aktiivisuuteni on niin heikkoa. Kesäkuun aikana on tullut luettua tosi vähän. Alkukesästä ostin Ally Condien Rajalla-kirjan ja luin sen. Tämä kakkososa oli kyllä pienoinen pettymys, koska ykkönen oli niin hyvä. Kyllä se tuli vauhdilla luettua, mutta juoni oli kaikin puolin vähän laiha. Ja en oikein innostunut kapinaliikkeestä, jota kirjassa yritettiin löytää. Omaan silmään kapinaliike ei tuntunut eroavan Yhteiskunnasta juuri mitenkään. Sen toimintatavat muistuttivat liiaksi Yhteiskunnan tapoja. Kolmososa on kuitenkin luettava, jos siinä vaikka olisi vähän enemmän vipinää.

Lisäksi tuli luettua jokin aika sitten Nataša Dragnićin kirja Kanssasi aina. Tämä oli vähän kevyempi romanttinen teos, joka oli melko runomainen tyyliltään. Kirjassa oli pääosassa kahden henkilön rakkaus ja suhde, joka sai alkunsa jo lapsuudesta. Runomaisuus näkyi myös toistossa, jota oli paikoin vähän liikaakin. Pääosin ihan mukava kirja, mutta ei se nyt minua liekkeihin saanut.

Eipä sen enempää noista kahdesta kirjasta. Niistä jää nyt pidemmät arviot kirjoittamatta. Tänään hain postista kaksi uutta tuttavuutta. Tilasin Adlibriksesta Cassandra Claren City of Lost Souls -kirjan sekä Beth Revisin A Million Suns -kirjan. Ne ovat siis lukuvuorossa seuraavaksi ja niistä yritän kirjoittaa tänne vähän enemmänkin.


Ally Condie - Rajalla (alkup. Crossed, 2011), 339 sivua, suomentanut Kaisa Kattelus, Tammi 2012

Nataša Dragnić - Kanssasi aina (alkup. Jeden Tag, jede Stunde, 2011), 300 sivua, suomentanut Tiina Hakala, Otava 2012

31. toukokuuta 2012

Kate Furnivall - Pietarin jalokivi


Venäjä, vuosi on 1910. Nuori Valentina Ivanova on Pietarin aateliston lemmikki, joka hurmaa kaikki klassisella venäläisellä kauneudellaan ja pianonsoittotaidoillaan. Mutta kun hän valitsee rakkaudekseen eliitin ulkopuolisen, syntyy skandaali. Valentinan perhe painostaa hänet jättämään hänen intohimoisen tanskalaisinsinöörinsä ja kihlautumaan venäläisen kreivin kanssa, rakkautta vailla.

Nuori nainen taistelee itsenäisyytensä puolesta, mutta joutuu myös suojelemaan sisartaan levottomuuksien ja muutosten tuulten pyyhkiessä yli Pietarin. Tsaarin valta horjuu, ja bolshevikit valmistautuvat taistoon. Valentinan täytyy tehdä valintoja, jotka muuttavat paitsi hänen, myös hänen läheistensä elämät.

Kate Furnivallin kirja Pietarin jalokivi oli pakahduttava ja suorastaan sydäntä raastava kertomus rakkaudesta. Historian tapahtumiin taidokkaasti sidotun tarinan päähenkilö, Valentina, on rohkea ja itsenäinen 'sankaritar'. Päähenkilöiden elämä vaarallisessa ja pelottavassakin ympäristössä vei lukijan mukanaan.

Muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen olin vielä hieman epäluuloinen kirjan suhteen. Alusta sai sen kuvan, että Furnivall ei ole tuonut mitään uutta tämäntyyppiseen tarinaan. No kannatti kuitenkin lukea loppuun asti. Alun jälkeen tapahtumat veivät mukanaan, ja Valentinan ja Jensin välinen rakkaus sai ainakin minun sydämeni pakahtumaan hetkittäin. Niin voimakasta se oli. Tarina oli myös erittäin aito ja istui hyvin vallankumokselliselle Venäjälle.

Pietarin jalokivi oli sen verran hyvä lukukokemus, että googletin Furnivallin muita teoksia. Minulle selvisi, että tämä kyseinen kirja on prequel Furnivallin kirjoille The Russian Concubine ja The Concubine's Secret, joita ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Näissä kahdessa kirjassa on eri päähenkilö, jonka elämää hieman pohjustetaan Pietarin jalokivessä. Furnivallin muut kirjat menevät ehdottomasti lukulistalle.

Lukunäyte, s. 95
    Jens ei puhunut. Se sopi Valentinalle hyvin. Hän sulki silmänsä ja kuunteli hevosten ääntä. Jens oli viemässä häntä kauemmaksi kaupungista, jotta he voisivat katsella tähtiä. Hänen kylmille huulilleen nousi hymy. Kukaan ei koskaan ennen ollut näyttänyt hänelle tähtiä.

Kate Furnivall - Pietarin Jalokivi (alkup. The Jewel of St Petersburg, 2010), 448 sivua, suomentanut Riie Heikkilä, Helsinki-kirjat 2012 

28. toukokuuta 2012

Lappalainen & Leinonen - Hiekkasotilaat


Vuosi 2308 on kääntymässä loppuunsa. Taivaan ja Metsän välinen selkkaus on kärjistynyt sodankäynniksi, ja taivas värvää joukkoja Raunioista. Sarimin ja Hurian kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun molemmat joutuvat osaksi suurta sotakoneistoa. Ihmiskunnan rippeet ovat päätymässä yhä syvemmälle keskinäiseen vihanpitoon ja juonitteluun. Sodassa näyttää olevan vain häviäjiä.

Koneiden kanssa puhuva Utu matkustaa kaukaiseen itään etsimään juuriaan. Hän haluaa löytää paitsi Tähtien kaupungin myös Rego Matkaajan tarinoiden ja omien kykyjensä alkuperän. Mistä joidenkin harvojen erikoiset kyvyt ovat saaneet alkunsa? Ja miten ennustuskuutio liittyy Euraaniaa ravisteleviin tapahtumiin?

Routasisarusten jatko-osaa Hiekkasotilaat tulikin odotettua ja kyllä minun mielestäni kannatti odottaa. Tämän tyypin suomalaisiin kirjoihin vähän epäluuloisesti suhtautuvana, olen yllättynyt positiivisesti Lappalaisen ja Leinosen kirjojen kohdalla. Hiekkasotilaat jatkoi mielenkiintoista tarinaa onnistuneesti.

Tässä kirjassa kerronta tapahtuu Utun, Hurian ja Sarimin kautta eikä Marras ole enää 'kertojana'. Tarinan maailmaa laajennetaan vielä hieman, kun osa tapahtumista sijoittuu uusille Euraanian alueille. Pieni miinus tulee siitä, että kirjassa hypitään aika paljon edes takaisin, kun välillä siirrytään kauemmas menneisyyteen ja välillä käydään läpi jokin tapahtuma useamman henkilön näkökulmasta katsottuna. Toisaalta tällä tavalla lukija saa paremman otteen henkilöistä.

Erityisesti haluan kehua kirjan henkilöitä, jotka ovat niin inhimillisiä. Heitä ei kaunistella, vaan huonojakin puolia otetaan esille. Henkilöt on siis saatu aidomman oloisiksi.
Odotan mielenkiinnolla sarjan kolmatta osaa, koska Hiekkasotilaissa jouduttiin jo sotaan. En siis osaa yhtään arvata miten seuraavassa kirjassa jatketaan.

Lukunäyte, s. 99
Muinainen oli hiljaa, vaikka yritin maanitella sitä juttelemaan minulle. Se vain lensi päämäärättömästi eteenpäin ja maisemat vaihtuivat alapuolellani. Tiesin, että Utu osasi keskustella metallilinnun kanssa. Utun keskittyneestä katseesta huomasi heti, milloin hän vaihtoi koneen kanssa ajatuksia. Mikä taito se olikaan! Samaan aikaan epäinhimillinen ja kiehtovan ihastuttava.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Hiekkasotilaat, 404 sivua, WSOY 2012 

Haaste 11

Nafisan Yöpöydän kirjat -blogista antoi minulle haasteen, jossa on kerrottava 11 satunnaista faktaa itsestään sekä vastattava haastajan antamiin kysymyksiin. 

1. Olen kaksikielinen eli puhun ruotsia toisena kielenäni. Olen kuitenkin käynyt suomenkielisissä kouluissa, joten virallinen äidinkieleni on suomi. Ruotsia osaan siis lähinnä puhua.
2. Harrastan ratsastusta kilpatasolla ja tällä hetkellä ratsastan kolmea hevosta.
3. Fanitan Musea. Tykkään vaihtoehtorockista ja indiemusasta, mutta myös normipopista.
4. Rakastan kynsilakkoja. Kynsien lakkaaminen kirkkaalla värillä piristää oloa.
5. Haluaisin joskus kokeilla laskuvarjohyppyä, mutta todennäköisesti pupu menisi pöksyyn viimeistään siellä lentokoneessa.
6. Suicide Bunnies -sarjakuvat saavat minut nauramaan, vaikka itsemurha ei olekaan mikään vitsi.
7. Olen aika laiska tapaus. Asiat tulee jätettyä viimetippaan ja toisinaan mennään sieltä mistä aita on matalin.
8. Nukun tällä hetkellä lattialla, vaikka minulla on sänky. En vain ole jaksanut siirtää uutta patjaani sänkyyn. Ja sitä paitsi lattialla nukkuu ihan hyvin.
9. En voi sietää pelikutsuja Facebookissa. Ärsyttävää!
10. Haluaisin joskus kirjoittaa kirjan ja välillä yritänkin jotain tekstejä kirjoitella. En vain osaa aloittaa hyvin, joten kirjoittaminen tyssää siihen, vaikka päässäni pyörisikin loistavia aiheita.
11. Vaikka rakastan lukemista, on kirjahyllyni mitätön. Minulla on vain vähän kirjoja kotona, koska en uskalla ostaa kirjoja, joita en tunne. Mitä jos ostankin huonon kirjan?



1. Järjesteletkö kirjat aiheen, tekijän, sarjan, värin vai aakkosten mukaan?
Järjestän tekijän ja sarjan mukaan. Lisäksi laitan kirjat suurinpiirtein kokojärjestykseen.

2. Katsotko kirjoista tehtyjä elokuvia? Mikä elokuva on toteutettu eniten kirjalle uskollisena?
Katson kyllä, koska on paljon kirjoihin pohjautuvia elokuvia. Ja osaa kirjoista ei edes tule luettua, vaan katsoo pelkän elokuvan. Sanoisin, että Taru sormusten herrasta on parhaiten sovitettu. Ne elokuvat olivat niin monella tapaa hienoja.

3.Kuunteletko musiikkia lukiessasi kirjoja? Jos kuuntelet, valitsetko musiikin kirjan aiheeseen sopivana?
En yleensä kuuntele, koska se häiritsee tai sitten en edes huomaa musiikkia.

4. Mihin aikaan päivästä luet eniten?
Iltaisin sängyssä tulee luettua eniten. Joskus luen myös päivällä bussimatkan tai hyppytunnin aikana.

5. Oletko koskaan nauranut ääneen tai itkenyt lukiessasi kirjaa? Miksi ja mitä kirjaa lukiessa?
Kyllä välillä tulee tyrskähdeltyä joillekin lausahduksille joita kirjan henkilöt sanovat. Ja joissain kirjoissa on niin surullisia kohtia, että väkisin itkettää, mm. kuudetta Potteria lukiessa tuli vetisteltyä enemmänkin.

6. Millainen on lempilukupaikkasi? Mitä haluaisit muuttaa siitä?
Sängyssä on hyvä lukea, kun voi pötkötellä peiton alla ja nautiskella kirjasta. Mutta kyllä sohvannurkassa ja muissa mukavissa paikoissakin saa luettua.

7. Luetko kirjoja missään erikoisessa paikassa? Esim. uimarannalla, vessassa...
Kesäisin saatan mennä trampoliinin päälle loikoilemaan kirjan kanssa. Ja kirjan ollessa jännittävässä kohdassa, kulkee se mukaan vessaankin.

8. Ihastutko koskaan kirjan päähenkilöön, etenkin jos hän on mies? Miksi ja millaisiin miehiin?
Voi kyllä. Ihastun lähes poikkeuksetta kaikkiin tärkeimpiin hahmoihin. Toisten kohdalla ihastus ei kuitenkaan kestä kauaa, mutta esimerkiksi Jem The Infernal Devices -kirjoista on jäänyt mieleen. Tästä voi jo päätellä, että ihastun 'anopin unelma' -tyyppisiin henkilöihin. :)

9. Kerro kolme tekijää, jotka vaikuttivat blogisi perustamiseen.
Muiden kirjablogit ja oma halu jakaa kokemuksensa luetuista kirjoista olivat pääsyitä. Ja bloggaaminenkin oli jo tuttua puuhaa toisen blogin myötä.

10. Käytkö koskaan lukemassa kahvilassa? Voitko suositella sitä muille?
En käy kahviloissa pelkästään lukemisen takia, mutta silloin kun mukana sattuu olemaan kirja, saatan sitä lukea käynnin aikana. 

11. Pidätkö parhaillaan lukemaasi kirjaa käsilaukussa, jotta voi ottaa sen esille milloin vain? Saatko koskaan ihmetteliviä katseita liikkuessasi kirjan kanssa?
Jos kirja ei ole mikään tiiliskivi ja laukussa on sopivasti tilaa, pidän kirjaa mukana. Eipä ole kukaan ainakaan vielä tuijottanut.

Olen nyt laiska enkä haasta ketään, mutta voittehan te vastata samoihin kysymyksiin kuin minäkin :)

18. toukokuuta 2012

Kiersten White - Yliluonnollisesti


Evie on vihdoinkin saanut sen tavallisen elämän, josta hän on haaveillut. Järkytyksekseen hän huomaa, että tavallinen elämä voi olla... ...aika tylsää. Juuri kun Evie alkaa kaivata aikoja Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, hän saa mahdollisuuden palata töihin.

Vaan kun yksi tehtävä toisensa jälkeen epäonnistuu, Evie alkaa epäillä koko touhun järkevyyttä. Kun kaiken lisäksi Evien ex-poikaystävä Reth ilmestyy paikalle kertomaan järisyttäviä paljastuksia Evien menneisyydestä, Evielle valkenee, että meneillään on taistelu, joka saattaa syöstä koko maailman kaaokseen. Ja kaiken keskiössä on Evie itse.

Se siitä normaalista.

Koska tämä tuli luettua jo muutama viikko sitten, ovat muistikuvani kirjasta hieman hämärtyneet. Whiten Paranormaali-sarjan toinen osa Yliluonnollisesti ei ainakaan minun mielestäni ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa. Ei se kuitenkaan huono ollut, mutta ehkä turhan irrallinen jatko-osaksi. Vaikka kirjassa viitattiinkin edellisen osan tapahtumiin ja henkilöihin välillä, ei varsinaisessa juonessa juurikaan pureuduttu ykkösosassa heränneisiin kysymyksiin. Tai ainakin itselleni jäi sellainen kuva.

Evien ja Lendin suhde ei oikeastaan kehittynyt paljoakaan. Suhde tuntui välillä jopa hieman viilenevän ja asioita hankaloitti kuvioihin mukaan ilmestynyt erikoinen Jack (jos muistan nimen oikein). Alussa ounastelin jo mahdollista kolmiodraamaa, mutta ei siinä onneksi ihan niin käynyt.

Yleisesti ottaen juoni ei ihan vakuuttanut, mutta Whiten kirjoitustyyli ilahdutti jälleen muutamissa kohdissa. Evien taustat jäivät vielä todella epäselviksi, mutta ehkä ne hahmottuvat jatkossa paremmin. Tällä kertaa en saa laitettua lukunäytettä, koska ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon.

Kiersten White - Yliluonnollisesti (alkup. Supernaturally, 2011), 331 sivua, suomentanut Leena Perttula, Gummerus 2012

Kevään hitaampi tahti

Pahoittelut vähäisestä kirjoittamisesta: ei vain ole ollut aikaa ja intoa kirjoittaa. Ja lukeminen on ollut vähän hitaampaa, osin kirjojen puutteesta johtuen. Sain luettua Whiten Yliluonnollisesti-kirjan jo pari viikkoa sitten ja siitä olisi tarkoitus kirjoittaa lyhyesti seuraavaksi. Mifongin perintöä yritin myös lukea, mutta sen kanssa vähän takkuilee. Se ei vain ole sytyttänyt minua, joten en tiedä vielä luenko loppuun asti. Hiekkasotilaat tuli taas luettua muutamassa päivässä, sen verran hyvin jatkui kyseinen sarja.

Nyt olen tosiaan ilman kirjaa jonkin aikaa. Yritän vähän lukea jotain hyllystä löytyviä uudestaaan, mutta oikeastaan odotan muutamia kesäkuussa ilmestyviä. Jos jollain on hyviä lukuvinkkejä, uusia tai vanhoja, saa suositella.

30. huhtikuuta 2012

Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla

Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita.

Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitatataan elämän hinnalla.

Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.

Veronica Rossin esikoisteos Paljaan taivaan alla on aivan huikean hyvä kirja. Se on Nälkäpelien jälkeen yksi kiehtovimmista kirjoista, joita olen lukenut. Dystooppiset sci-fi -kirjat tuntuvat jyräävän tällä hetkellä valtavalla voimalla. Itse olen ainakin viime aikoina lukenut enemmän hyviä dystopia-kirjoja kuin fantasia-kirjoja. Täytyy kiittää loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat näinkin nerokkaita tarinoita.

Paljaan taivaan alla oli tavallaan sekoitus Nälkäpeliä, Deliriumia sekä Routasisaruksia. Mutta se oli kuitenkin omanlaisensa kiehtova maailmansa. Plussaa täytyy erityisesti antaa päähenkilöistä ja heidän suuhteensa kehittymisestä. Se poikkeaa tavallisesta ja henkilöt tuntuvat monipuolisemmilta, eivätkä täysin yksiulotteisilta.

Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi kehittyneemmän ja "paremman" yhteisön ulkopuoliseen elämään, joka ei ole saanut osaansa uudesta elämästä. Olisin halunnut lukea enemmän siitä, miten päädyttiin kapseleihin ja miksi toiset jäivät ulkopuolelle. Myös itse kapselin elämästä olisi voinut olla vähän lisää tietoa. "Historian" tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut lukemista, vaan Rossin maailmasta sai aika hyvän kuvan pelkästään ihmisten suhtautumisesta toisiinsa.

Jonkun verran siis jäi kysymyksiä, että miksi jokin on niin kuin se on, mutta siitä huolimatta Paljaan taivaan alla tempasi mukaansa eikä päästänyt otteestaan. Minulla ainakin jäivät yöunet lyhyiksi, koska lukemista ei pystynyt lopettamaan. Tarina loppui mielenkiintoiseen asetelmaan, joten odotankin jatkoa innolla. Näillä näkymin toinen osa julkaistaan joskus alkuvuodesta 2013.

Lukunäyte, s. 28
     Aria kompuroi polvilleen ja kiristeli hampaitaan kuullessaan pistävän kirkaisun, joka räjähti hänen korvissaan. Hän ei nähnyt mitään. Hän pyyhki sameutta silmistään, ja hänen jalkansa vapisivat, kun hän nousi seisomaan . Pauhaavia lieskoja vasten hän näki muukalaisen, joka astui aukiolle. Mies oli paidaton, mutta missään tapauksessa hän ei ollut Bane tai Kaiku.
     Hän oli aito villi.

 Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla (alkup. Under the Never Sky, 2012), 362 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Rick Riordan - Hirviöidenmeri



Antiikin hirviöt eivät jätä Percyä rauhaan edes kesäleirillä. Hän ei ole enää varma, onko kunnia vai kirous olla jumalten sukua...

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa loma, Percy lähtee Puoliveristen kesäleirille.

Leiriä suojeleva Thaleian petäjä on myrkytetty. Taikaesine, jonka avulla petäjä pelastuisi, on ollut kadoksissa satoja vuosia, eikä sitä voi löytää ennen kuin on ylittänyt Hirviöidenmeren. Saman meren halki ovat joutuneet purjehtimaan historian sankarit Odysseuksesta alkaen.

Etsintämatka on täynnä vaaroja. Percyn ja hänen ystävänsä Annabethin on pelastettava pahasta pulasta myös satyyri Grover. Samalla paljastuu Percyn perhettä koskeva kammottava salaisuus.

Percy Jackson -sarjan toinen osa Hirviöidenmeri tuli luettua jo viikko sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne vielä mitään. Kirja eteni aika lailla samaan malliin, kuin Salamavaraskin, mutta mukana oli vähän uusia hahmoja sekä erilaisia paikkoja. Lukemisenpuutteeseen Riordanin kirjat sopivat hyvin; ne ovat kevyitä ja mukavia lukea.

Koska lukemisesta on jo viikko, on tarina ehtinyt jo jonkin verran unohtua. Hirviöidenmeressä pääosaan pääsevät kykloopit, sekä hyvässä että pahassa. Kykloopeilla on osansa Percyn perheeseen liittyvässä salaisuudessa sekä Thaileian petäjän pelastamisessa. Varsinainen pahis on kuitenkin sama kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Ja kaikki myös liittyy jotenkin Percyä koskevaan ennustukseen.

Kaksi Percy Jackson -kirjaa luettuani voin sanoa, että sarja vaikuttaa hyvältä ja sopii vielä minullekin, vaikka se on hieman nuoremmille tarkoitettu. Se ei kuitenkaan ole Harry Potterien veroinen kaikenikäisille uppoava seikkailu. Aion kuitenkin lukea vielä seuraavatkin osat sopivissa väleissä.

Lukunäyte, s. 98
    Tantalos katsoi Annabethia ja minua kuin olisi halunnut nylkeä meidät elävältä. "Soturin pitää olla sellainen henkilö, joka on saanut osakseen leirin kunnioituksen, joka on näyttänyt kykynsä kilpa-ajossa ja rohkeutensa leirin puolustajana. Sinä johdat tätä etsintäretkeä... Clarisse!"

Rick Riordan - Hirviöidenmeri (alkup. The Sea of Monsters, 2006), 284 sivua, suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2009
 

11. huhtikuuta 2012

Rick Riordan - Salamavaras

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi...

"Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet."
Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviö ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä ystävineen on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama, maailman mahtavin ase, ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota.

Tämä kirja ehti lojumaan hyllyssäni pari vuotta lukemattomana. En vain koskaan tarttunut siihen kunnolla. Yhdellä yrittämällä pääsin ehkä kuudenteen lukuun. No nyt oli kirjoitusten jälkeen lukemisenpuutetta, ja kun kirjastoonkaan en ehtinyt, päätin vihdoinkin lukea Salamavarkaan. Ja ihan hyvä kirjahan se oli.

Salamavaras aloittaa Riordanin Percy Jackson -kirjasarjan. Kirjan voisi heittää samaan kategoriaan Pottereiden kanssa, koska niissä on samoja piirteitä. Tarina oli seikkailullisen menevä, ei niinkään syvällinen. Hahmot olivat ehkä vähän 'ohuita' ja jonkin verran epäuskottavia ikänsä puolesta. Tai ainakaan minun 12-vuotias siskoni ei vaikuta läheskään yhtä fiksulta ja itsenäiseltä kuin samanikäiset Percy ja Annabeth. Mutta ehkä kirjojen sankareille sallitaan ylimääräinen fiksuus, vaikka he olisivat nuoria...

Täytyy sanoa, että pidin Riordanin kirjoitustyylistä. Se oli normaalia persoonallisempi ja hauskempi. Hänen kirjoitustyylinsä varmasti innostaa nuorempia ja laiskempia lukijoitakin tarttumaan kirjaan. Kirjoitustapa myös piristää tarinaa, joka on aiheeltaan melko erikoinen. Antiikin jumalat kun eivät kovin usein nykypäivän fantasiakirjallisuudessa esiinny.

Lukunäyte, s. 32-33
    Muorit tuijottivat vielä minua tien toiselta puolelta. Keskimmäinen katkaisi langan, ja minä vannon, että kuulin napsahduksen, vaikka välissä oli nelikaistainen tie. Toiset muorit käärivät sähkönsiniset sukat kerälle ja minä jäin ihmettelemään, kenelle ne oli kudottu - Bigfootille vai Godzillalle?

Rick Riordan - Salamavaras (alkup. The Lightning Thief, 2005), 367 sivua, suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2008 (Leffakannellinen painos ilmestynyt 2010)

27. maaliskuuta 2012

Alyson Noël - Varjojen maa

"Olin varma, että Damen on minun kohtaloni - mutta entä jos kohtalolla onkin muita suunnitelmia?"

Everin ja Damenin rakkautta on koeteltu jo usean elämän ja reinkarnaation ajan. Juuri kun heidän kohtalonsa on vihdoin täyttymässä, heidän ylleen lankeaa kirouksista kauhein. Jos he koskettavat toisiaan, Damen joutuu ikiajoiksi Varjojen maahan, synkkään kuoleman ulottuvuuteen. Damenin pelastaakseen Ever turvautuu kyseenalaiseen magiaan - ja kohtaa salaperäisen Jude Knightin. Rakkaus Dameniin joutuu kovemmalle koetukselle kuin koskaan. Mutta onko Jude valon vai pimeyden palveluksessa?

Vaikka en oikeastaan ihastunut kahteen ensimmäiseen Kuolemattomat -sarjan kirjaan, pitihän tämä kolmas, Varjojen maa, lukea ihan uteliaisuudesta. Eipä sarjassa tapahtunut parannusta kolmannenkaan kirjan myötä, joten en tiedä viitsinkö enää seuraavia kirjoja lukea.

Juoni oli vähän takkuinen ja liian 'tekaistun' oloinen. Tuntui kuin kirjoittaja ei olisi panostanut juoneen kunnolla ja tapahtumat olivat siellä, jotta oli jotain kirjoitettavaa. Ei siis iskenyt minuun koko homma. Osa jutuista meni ehkä vähän kliseisiksi ja kolmiodraamakin meni vähän turhuuden puolelle. Ja täytyy sanoa, että päähenkilöt muuttuvat aina vain ärsyttävimmiksi ja typerämmiksi. En ihan aina pysy heidän ajatuksen kulussaan mukana.

Lisäksi minua vaivasi kirjan nimi. Vaikka kirjan alkupuolella kerrotaankin Varjojen maasta, ei se sovi mukaan kirjan kulkuun ja muihin tapahtumiin. Varjojen maasta jäi yleisestiottaen melko huono maku. Noël ei oikein tunnu pääsevän lentoon kirjasarjansa kanssa. Jatko-osat ovat melkeinpä huonontuneet ensimmäisen kirjan jälkeen. Toisaalta harmillista, mutta kaikki eivät vain pysty koukuttuvaan ja mielenkiintoiseen kerrontaan.

Lukunäyte, s. 19
Damen huokaisee ja katsoo minua silmiin. "Mutta karmaa ei voi paeta, Ever. Se on mikä on. Se ei tuomitse, se ei ole hyvä eikä paha kuten suurin osa ihmisistä ajattelee. Se on tulosta kaikista teoista, hyvistä ja pahoista - jatkuvaa tapahtumien tasapainotusta -  syytä ja seurausta - samalla mitalla takaisin antamista - kylvämistä ja sadonkorjuuta - sitä, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

Alyson Noël - Varjojen maa (alkup. Shadowland, 2009), 332 sivua, suomentanut Sirpa Meripaasi, Otava 2012

14. maaliskuuta 2012

Cassandra Clare - City of Fallen Angels


Alunperin piti lukea Claren City of Fallen Angels vasta keväämmällä, mutta kun alennuksella sain, ostin sen jo nyt luettavaksi. Tämän lukemisessa meni yllättävän pitkään. Kirja ei temmannut mukaansa samalla tavalla kuin Varjojen kaupungit -sarjan kolme aikaisempaa osaa. Huono tämä ei kuitenkaan ollut, mutta ehkä sarjan venyttäminen ei ollut paras ratkaisu Clarelta.

Clary ja Jace voivat vihdoinkin sanoa seurustelevansa salaisuuksien selvittyä. Clary käy läpi varjometsästäjä koulutustaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Yhtäkkiä Jace alkaa vältellä Clarya ja käyttäytyä omituisesti. Lisäksi joku surmaa New Yorkin varjometsästäjiä, ja myös Simonin henki on vaarassa.

City of Fallen Angels keskittyy hieman enemmän Simoniin, ja suuri osa kirjasta on kerrottu hänen näkökulmastaan. Minulle tämä 'näkökulman vaihdos' sopi oikein mainiosti, ja oli mukavaa lukea vähän eri kantilta kerrottuna. Kuten aluksi totesin, tämä kirja ei ollut niin jännittävä, mutta toisaalta mukaan kuvioihin tuli uusi henkilö, joka piristi tarinaa. Lisäksi olisin halunnut lukea vähän enemmän Claryn koulutuksesta, jota oli mukana vain hieman alussa.

Loppua kohti jännitys tiivistyi hiukan, mutta ei yltänyt aivan samaan kuin edelliset kirjat. Clare tosin jätti tämän kirjan paljon keskeneräisemmäksi kuin muut, joten City of Lost Souls jatkaa varmaankin suoraan siitä, mistä tässä kirjassa jäätiin. Ja onhan se seuraava kirjakin luettava.

Lukunäyte, s. 141
    "That's very illuminating." Simon flung himself into the armchair across from the TV; it had probably once been a pale gold velvet but was now worn to the grayish pile. "Do you have a lot of other profound thoughts like that? Blood is blood? A toaster is a toaster? A Gelatinous Cube is a Gelatinous Cube?"
    Jace shrugged. "Fine. Ignore my advice. You'll be sorry later."
    Before Simon could answer, he heard the sound of the front door opening. He looked daggers at Jace. "That's my roommate. Kyle. Be nice."
    Jace smiled charmingly. "I'm always nice."

Cassandra Clare - City of Fallen Angels, 435 sivua, Walker Books (suomennos syksyllä 2012)

2. maaliskuuta 2012

Maggie Stiefvater - Ikuisuus


Takakannesta:
Ihmissusisaagan jännittävä viimeinen osa

Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.

Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.

Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.

Ikuisuus on ihmissusilegendaa raikkaasti hyödyntävän saagan päätösosa, joka virtaa kuulaana kohti putouksen lailla yllättävää loppua.

Ikuisuuden sain luettua viime viikonloppuna loppuun. Kokonaisuutena tämä päätösosa oli Häivähdystä parempi, mutta vähän tämäkin jätti kylmäksi. Kirjasta ei jäänyt mieleen oikeastaan muuta kuin alku ja loppu eli pituutta oli ehkä vähän liikaa. Jotenkin vähän tuntuu, että kyseinen kirjasarja ei oikein noussut lentoon Väristyksen jälkeen, mikä on harmi. 

Ikuisuus on kirjoitettu Gracen, Samin, Isabelin ja Colen näkökulmista, mutta kirjan prologi on Shelbyn näkökulmasta. Useampi näkökulma toimii tässäkin, ja jokaiseen kertovaan henkilöön pystyy samaistumaan, ehkä vähän paremmin kuin edellisessä kirjassa. Hidastempoisemman keskivaiheen jälkeen, kirja muuttuu jännittäväksi loppumetreillä, mutta vauhti tyssää viimeisillä sivuilla.

Monia muita lukijoita ihmetyttänyt loppu oli minullekin pettymys. Stiefvater jättää lopun turhan avoimeksi ja jopa keskeneräiseksi. Henkilöiden tulevaisuus jää lukijan kuviteltavaksi, mikä on minusta vähän tylsää. Toisaalta loppu voisi antaa mahdollisuuden neljännelle kirjalle, mutta en usko näin käyvän.

Lukunäyte, s.31
Menin takaisin autoon, panin mekon takapenkille, nostin kädet kupiksi nenän ja suun eteen, pidin kyynärpäitä ohjauspyörää vasten ja hengitin samaa ilmaa kerran toisensa jälkeen. Istuin liikkumatta monta pitkää hetkeä ja katsoin hylättyjä kenkiä kojelaudan yli.

Maggie Stiefvater - Ikuisuus (alkup. Forever, 2011), 442 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2011

21. helmikuuta 2012

Maggie Stiefvater - Häivähdys


Takakannesta:
Rakkaudella on kahdet kasvot, suden ja ihmisen.

Toukokuussa 2010 ilmestynyt Väristys oli herkkä aloitus vangitsevalle, ihmissusilegendaa raikkaasti tulkitsevalle rakkaustarinalle. Sam ja Grace ovat taistelleet saadakseen toisensa, ja metsä heidän välillään näyttää kadonneen. Pian heidän tulevaisuudelleen lankeaa uusi varjo.

Häivähdys on romaani elämästä odotuksen jälkeen. Se on romaani pojasta jonka sutena viettämät vuodet ovat takana, tytöstä joka menettää ihmisyytensä, ja ystävistä, joiden on opittava suuntaamaan vihansa toistensa hyväksi. Riittääkö vain häive ihmisestä pitämään rakastavaiset kiinni toisissaan?

Sain Stiefvaterin Väristyksen luettua viime marraskuussa, mutta jostain syystä en tarttunut aikaisemmin seuraavaan osaan, vaan luin kaikenlaista muuta välissä. Nyt aukesi kuitenkin sopiva rako tämän sarjan päättämiselle, joten luin Häivähdyksen viime viikolla. 

Alkuun pääseminen kesti hieman, koska jouduin muistelemaan mitä edellisessä kirjassa tapahtuikaan. Pikkuhiljaa menneet tapahtumat palasivat mieleen ja pääsin vauhtiin Häivähdyksen kanssa. Tässä kirjassa Samin ja Gracen lisäksi ääneen pääsivät ihmissudeksi muuttunut Cole ja Isabel, joka oli jonkin verran mukana jo Väristyksen tapahtumissa.

Samin ja Gracen suhde ei oikeastaan tuntunut kehittyvän oikein mihinkään suuntaan ja etenkin Sam oli hieman tylsempi hahmo kuin edellisessä kirjassa. Onneksi mukana olivat Cole ja Isabel, koska he toivat jotain uutta ja erilaista tarinaan. Etenkin Isabelin osuudet olivat mielenkiintoisia lukea ja tykkäsin hänestä henkilönä. Erikoista tässä kirjassa oli Gracen vanhempien suhtautumisen muuttuminen, ja se oli jopa vähän ärsyttävää.

Kirja loppui oikeastaan päinvastaiseen asetelmaan kuin Väristys ja onkin kiinnostavaa nähdä miten viimeisessä kirjassa lopulta käy. Ikuisuus odottaakin jo yöpöydällä vuoroaan, joten saan sujuvasti jatkettua sarjan loppuun.

Lukunäyte, s. 173
     Tunsin luissani, että olin kotona.  
   Olin edennyt vain muutaman metrin, kun aluskasvillisuus rapisi takanani. Sydämeni tykytti kun pysähdyin niin että varpujen suhina ja raksahtelu jaloissani hiljeni. Kuulin taas ääntä, en kauempaa mutten lähempääkään. En kääntynyt, mutta tiesin, että siellä oli susi. En pelännyt, tunsin vain syvää yhteyttä.

Maggie Stiefvater - Häivähdys (alkup. Linger, 2010), 345 sivua, suomentanut Laura Honkasalo, WSOY 2011

15. helmikuuta 2012

Cassandra Clare - Lasikaupunki



Takakannesta:
"Rakkaus ei tehnyt sinusta heikkoa", Jace sanoi. "Se teki sinusta vahvemman."

Äitinsä hengen pelastamiseksi Clary lähtee Varjometsästäjien alkukotiin, Idrisin Lasikaupunkiin, ja uhmaa henkensä kaupalla näiden ikuista lakia. Claryn itsepintaisuus ei miellytä Jacea, jota kielletty rakkaus ja palava halu piinaavat pahemmin kuin hän olisi ikinä voinut uskoa.

Idrisissä Clary saa lisää tietoa taustastaan ja löytää yllättävän liittolaisen: vetovoimaisen ja salaperäisen Sebastianin. Valentinen kerätessä voimia varjometsästäjien tuhoamiseksi, näiden ainoa selviytymiskeino näyttää olevan liittoutuminen vanhojen vihollistensa alamaailman väen kanssa. Mutta ehtiikö Clary ottaa ajoissa haltuun uudet voimansa, ennen kuin tuho on käsillä. Ja mikä onkaan salaperäisistä kohtalon välineistä kolmas?

Sain Lasikaupungin luettua toistamiseen pari päivää sitten, mutta en ehtinyt siitä heti kirjoittaa tänne. Lasikaupunki on ainakin kolmesta ensimmäisestä Varjojen kaupungit -kirjasta suosikkini. Tässä kirjassa juoni kääntyy vihdoin oikeaan suuntaan ja Claryn sekä Jacen taustat hahmottuvat paremmin. Ja tietenkin taistelu Valentinea vastaan huipentuu.

Toki tässäkin kirjassa on muutama negatiivinen puoli. Etenkin kirjan alussa korostuu Claryn äkkipikaisuus ja hänen tempauksensa hieman ärsyttävät. Toisaalta myös yksi Jacen päätöksistä kirjan loppupuolella häiritsee, joten Clary ei ole ainoa, joka tekee huonoja ratkaisuja. Lasikaupungissa tapahtuu myös muutama harmillinen kuolema.

Lasikaupungin luettuani olen samaistunut paremmin Simoniin. Minusta hän on paljon kiinnostavampi hahmo ollessaan vampyyri ja etenkin päästyään yli Clarysta. Vampyyrius tuntuukin jollain tapaa sopivan Simonille, vaikka hänen itsensä on vielä vaikea hyväksyä sitä. Ja Magnus Bane jaksaa aina ilahduttaa minua, hän on loistava hahmo.

Lukunäyte, s. 46
Kun Clary oli kulkenut ensimmäisen kerran portaalin läpi, se oli tuntunut lentämiseltä, painottomalta heittelehtimiseltä ilman halki. Tällä kertaa hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joutunut keskelle pyörremyrskyä. Ulvova tuuli riepotteli häntä ja tempaisi hänen kätensä irti Luken kädestä, ja hänen kurkustaan karkasi kirkaisu. Hän putosi kieppuen mustan ja kullan sekaisen kurimuksen läpi.

Cassandra Clare - Lasikaupunki (alkup. City of Glass, 2009), 480 sivua, suomentanut Terhi Leskinen, Otava 2011

10. helmikuuta 2012

Ylioppilaskirjoitukset

Lähde: MTV3

Hieman ohi aiheen, mutta kirjoitukset alkoivat tänään äidinkielen tekstitaidon kokeella. Kevään 2012 tekstitaidon koe näytti tältä. Itse vastasin kysymyksiin 1, 3 ja 5. Hieman ärsytti, että viidestä kysymyksestä kolme liittyi tuohon novelliin, koska se oli noista teksteistä hankalin. 1 ja 5 kysymyksiin sain kirjoitettua mielestäni aika hyvät vastaukset. 3-kysymyksen vastauskin menetteli, vaikka sen kanssa tuhraantui eniten aikaa.

Ensi viikolla on sitten englannin kuuntelu, jonka jälkeen on penkkarit ja lukuloma alkaa virallisesti. Maaliskuussa jatkuu äidinkielen esseekokeella, englannilla, pitkällä matematiikalla ja fysiikalla. Kirjoitusten takia on muun kirjallisuuden lukeminen jäänyt vähän hitaammalle vaihteelle, vaikka ennemmin lukisin jotain muuta kuin koulukirjoja. Intouduin muuten pari päivää sitten kirjoittamaan itsekin jonkunlaista tekstiä. Saa nähdä miten sen kanssa käy.


1. helmikuuta 2012

Beth Revis - Matka alkaa


Kansilehdestä:
Hyinen matka kohti tuntematonta alkaa

Avaruusalus Varjelus lähtee viemään tiedemiehistä ja asiantuntijoista koostuvaa retkikuntaa kohti kaukaista planeettaa. Mukana aluksella ovat myös 350 vuodeksi syväjäädytetyt Amy ja hänen vanhempansa. 

17-vuotias Seuraaja on asunut Varjeluksella koko ikänsä ja hänelle Aurinko-Maa on vain kaukaista historiaa. Kun Seuraaja valmistautuu tulevaan tehtäväänsä aluksen johtajana, hän löytää alukseen kätketyt ihmiset - ja punatukkaisen Amyn.

Kun Amy herää 50 vuotta liian aikaisin, niin selviää, että myös muiden syväjäädytettyjen henki on uhattuna. 

Tämä kiinnitti kirjakaupassa huomioni jo pelkästään upealla kansikuvallaan. Takakannen ja kansilehden luettuani, olin jo innoissani kyseisestä kirjasta. Sainkin kirjan yllättävän nopeasti kirjastosta itselleni ja päivässähän tämä tuli luettua. Mihinkään muuhun ei pystynyt keskittymään enää ensimmäisen sivun käännettyään.

Sci-fiä ei ole tullut viime aikoina luettua, enkä muutenkaan innostu liian 'sekavasta' sci-fistä: Star Warsitkin katson mieluummin elokuvina. Across the Universe - Matka alkaa olikin vähän kevyempi lajityyppinsä edustaja.Siinä oli mukana vähän dystooppisiakin pirteitä ja pienen pieni muren romantiikkaa. Mutta varmasti tästäkin kehittyy kunnon rakkaustarina seuraavissa osissa. Tykkäsin myös siitä, että kerronta tapahtui sekä Amyn että Seuraajan näkökulmasta.

Kirjan idea matkasta uudella planeetalle on kiehtova. Avaruusalus Varjelus on kuin pieni valtio, mutta Amylle se aiheuttaa vain klaustrofobiaa ja hämmennystä. Varjeluksen elämä hämmensi kieltämättä minuakin, ennen kuin sille saatiin tarkempia selityksiä. Pidin Seuraajasta henkilönä, mutta Amy jäi ainakin vielä hieman etäisemmäksi. Muutenkin näiden kahden päänsisäisisä ajatuksia olisi voinut selvittää vähän laajemmin. Sivuhenkilöistä etenkin Harley jäi mieleen, mutta myös Orion herätti kiinnostusta alussa.

Tähän sarjaan odotan jatkoa innolla ja toinen osa A Million Suns onkin ilmestynyt jokin aika sitten englanniksi. Suomennosta on varmasti luvassa myöhemmin.

Lukunäyte, s. 63
Hän on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt, mutta myös omituisinta. Hänen ihonsa on kalpea, melkein läpinäkyvän valkoinen, enkä usko että se johtuu pelkästään jäästä. Asetan käteni lasiarkun kannelle hänen sydämensä yläpuolelle. Ihoni on kuin tumma varjo hänen valkeutensa yllä.

Beth Revis - Matka alkaa (alkup. Across the Universe, 2011), 400 sivua, suomentanut Outi Järvinen, Otava 2012

Cassandra Clare - Tuhkakaupunki

 
Takakannesta:
"On olemassa rohkeuden riimuja. Mutta ei mitään, mikä veisi pois pelon", Jace sanoi. "Pystytkö luomaan sellaisen, Clary?"

Enemmän kuin mitään muuta Clary Fray haluaisi kaiken palaavan normaaliksi. Entiseen ei kuitenkaan ole paluuta: varjometsästäjät eivät päästä häntä otteestaan, ei varsinkaan Jace, Claryn vastikään löytynyt veli. Kun vielä paras ystävä on muuttunut vampyyriksi, äiti on koomassa ja joku surmaa New Yorkin alamaailman lapsia, paremminkin voisi mennä. Lisäksi Claryn ja Jacen isä, vallanhimoinen mielipuoli Valentine, saa haltuunsa jo toisen kohtalokkaista Muutoksen välineistä, joiden avulla hän voi hallita demoniarmeijaa.

Mutta pahin on vasta edessä. Rakkautensa kohdetta ei voi valita, eikä haluaan lahjoittaa sille, joka sen eniten ansaitsisi. Aina niin rohkean Jacenkin on kohdattava suurimmat pelkonsa, ja varjometsästäjien kohtalosta on vastuussa yksin Clary, taistelijoista kokemattomin...

Tuhkakaupungin luin ensimmäistä kertaa jo viime syksynä, mutta tämäkin tuli luettua uudelleen viime viikolla. Periaatteessa tykkään tästä enemmän kuin Luukaupungista, mutta periaatteessa en. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, mutta tässä on ehkä muutama plussa enemmän.

Ensimmäisellä lukukerralla tässä häiritsi eniten Claryn ja Jacen vastapaljastunut sisaruus. Silloin se pisti suorastaan vihaksi.Toisella kerralla pystyin ohittamaan sisaruuden ja keskittymään paremmin muihin henkilöihin ja tapahtumiin. Simonin vampyyriksi muuttuminen ei tullut suurena yllätyksenä, koska se on paljastettu jo takakannessa, mikä on vähän tyhmää. Minusta vampyyrin elämä sopii Simonille: hän on oikeastaan kiinnostavampi vampyyrina kuin ihmisenä. Muista henkilöistä mieleen jäivät ihmissusityttö Maia sekä aina niin ihana velho Magnus Bane.

Tapahtumiltaan Tuhkakaupunki ei ole niin hyvä kuin edeltäjänsä. Klaavin ja Inkvisiittorin toiminta on ehkä turhan radikaalia eikä Marysen yhtäkkinen epäluottamus Jacea kohtaan tunnu kovin uskottavalta. Lopun tapahtumat jäivät ehkä vähän puolitiehen. Siellä olisi voinut olla vielä jotain lisää. Yleisesti ottaen kirja on kuitenkin hyvää jatkoa Luukaupungille.

Olen tässä pohtinut, pitäisikö odottaa neljännen kirjan (City of Fallen Angels) mahdollista suomentamista vai lukea se kevään aikana englanniksi. Suommennoksesta ei ainakaan toistaiseksi ole tullut mitään tietoa, joten englanniksi lukeminen varmaan kannattaa. Sarjan viideskin kirja (City of Lost Souls) on tulossa jo keväällä, joten sekin täytyy lisätä luettavien listaan. Kuuleman mukaan Claren toisen sarjan, The Infernal Devices, päätöskirja Clockwork Princess lykkääntyy syyskuuhun 2013. Turhan pitkäksi venyy tämäkin odotus.

Lukunäyte, s. 72
    Luke karautti kurkkuaan. "Suurin osa nefileistä käy läpi moniasteisen koulutuksen ennen kuin he saavat merkkejä. En suosittelisi niiden hankkimista ennen kuin olet saanut jonkinlaista opetusta. Ja on tietenkin oma asiasi, haluatko edes mitään sellaista. On kuitenkin yksi asia, joka sinulla pitäisi olla. Jotain mitä jokainen varjometsästäjä tarvitsee."
    "Röyhkeä, sietämätön asenne?" Simon ehdotti.
    "Steele", Luke sanoi. "Jokaisella varjometsästäjällä pitäisi olla steele."
    "Onko sinulla steele?" Clary kysyi yllättyneenä.

Cassandra Clare - Tuhkakaupunki (alkup. City of Ashes, 2008), 399 sivua, suomentanut Terhi Leskinen, Otava 2010

29. tammikuuta 2012

Ally Condie - Tarkoitettu


Takakannesta:
"Nähdessäni Kyn kasvojen välähtävän edessäni niin nopeasti etten edes erottanut hänen silmiensä väriä, ainoastaan niiden tummuuden hänen katsoessaan minuun, ihmettelin: Sinäkö se olet?"

17-vuotias Cassia elää tulevaisuuden maailmassa, uudessa uljaassa Yhteiskunnassa. Elämä siellä on täydellisen säänneltyä. Yhteiskunta päättää, mitä ihmiset syövät, kuinka he pukeutuvat, missä he työskentelevät, milloin he kuolevat. Ja kun kansalaiset täyttävät 17, Yhteiskunta esittelee heille myös heidän tulevan kumppaninsa. 

Parit ovat yleensä toisilleen ennalta tuntemattomia, optimaalisesti yhteen sopivia henkilöitä. Cassialle valittu poika on kuitenkin yllättäen hänen paras ystävänsä Xander. Mutta kun Cassia myöhemmin tutkii saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulle ilmestyvät Kyn, toisen tutun pojan kasvot. 

Kyn kuvan nähtyään Cassia alkaa kyseenalaistaa asioita. Entisen mallikansalaisen sokea usko Yhteiskuntaan säröilee. Kuka on hänelle optimaalisin kumppani, täydellinen Xander vai houkutteleva, salaperäinen Ky? Kenen kanssa Yhteiskunta haluaa hänen menevän naimisiin? Ja onko sillä väliä? Uskaltaisiko Cassia uhmata sääntöjä ja valita itse?

Tarkoitettu on pakahduttava kielletyn rakkauden kuvaus ja taidokkaasti rakennettu tarina. Romanissa on samastuttavat, koskettavat päähenkilöt sekä myös kaunis sanoihin ja kirjoittamiseen liittyvä ulottuvuus. Huiman kansainvälisen läpimurron tehnyt teos aloittaa tulevaisuuden maailmaan sijoittuvan trilogian!

Uusintalukeminen jatkui tälläkin viikolla ja alkuviikosta vuorossa oli Tarkoitettu. Tämä kirja tuli luettua ensimmäisen kerran viime syksynä ja ihastuin siihen jo silloin. Condie on luonut kauniin ja koskettavan tarinan, jossa pohditaan yksilönvapautta sekä sanojen ja tekojen merkitystä. Kirja pääsikin suosikkieni joukkoon. 

Tarkoitettu on hieman hidastempoisempi, eikä siinä ole juurikaan jännitystä ja vauhtia, joten kirja ei välttämättä kaikille maistu. Pehmeä kerronta kuitenkin vetosi minuun ja kirja piti otteessaan. Cassian kehittyvä rakkaus on kaunista luettavaa ja kirjassa esiintyvät runot ovat kiinnostava yksityiskohta. Yhteiskunta jää vähemmälle käsittelylle, mutta se ei vaivannut minua.

Condie lopettaa Tarkoitetun surullisesti, josta seuraa muutoksia Cassian elämään. Kyseessä on onneksi trilogia, joten jatkoa on luvassa vielä kahden kirjan verran. Toinen osa Rajalla ilmestyy suomeksi alkukesästä. Kolmas osa on näillä näkymin tulossa englanniksi marraskuussa 2012.

Lukunäyte, s. 50
Nyt kun tuijotan tungosta edessäni, tunnen samaa helpotusta ja huojennusta nähdessäni tutut kasvot, ihmisen josta tähän hetkeen asti olen ollut hirveän huolissani. Ihmisen, jonka kai kuvittelin hukkuneen tai kaatuneen tai painuneen pinnan alle niin etten enää koskaan näkisi häntä.
    Ky Markham on täällä ja katsoo suoraan minuun.
    Mitään ajattelematta astahdan eteenpäin. Silloin tunnen, että tallaan jotain rikki.
Ally Condie - Tarkoitettu (alkup. Matched, 2010), 326 sivua, suomentanut Kaisa Kattelus, Tammi 2011